Kamalan ihanaa

Ehkä todellakin on niin, että aika kultaa muistot.
Tai sitten 9-vuotias tyttäreni onkin loppujen lopuksi ollut aina "helppo lapsi".
Kolmevuotias pikkuveljensä meinaan näyttää itsestään niitä puolia,
joista yleensä olen kuullut vain toisten uhmaikäisten lasten tuskaisilta vanhemmilta.

En ole ennen joutunut muun muassa hinkkaamaan sormet veressä tussilla seinään piirrettyä julistetta,
raaputtamaan Cars-tarroja huonekaluista,
pesemään päivittäin eteisen peiliä (koska siihen on kiva nuolla jälkiä)
tai kätkemään suolapurkkia jottei sitä kumottaisi kokonaan ruoka-annokseen.

Huomauttamaan rumista sanoista, huomauttamaan hyppimisestä, huomauttamaan rääkymisestä.
Taistelemaan pukemisesta, taistelemaan nukkummisesta, taistelemaan taistelemisen lopettamisesta.
Olen piilottanut sakset, veitset, teipit ja lahjapaperit.
Lattialta olen kerännyt sirpaleiden muodossa lautasen, salsapurkin ja maljakon.
Munalukkoa suunnittelen kaikkiin keittökappeihin (jääkaappi mukaan lukien),
wc:n peilikaappeihin ja vaatehuoneeseen.
Kiukuttelevan ja mahalleen mätkähtelevän lapseni olen raahannut kävelytieltä,
kaupan lattialta ja parkkipaikalta.
Käsi sydämellä voin sanoa, että olen uhannut, kiristänyt ja lahjonut.
Yleensä tuloksetta.

Joskus sitä miettii, että kenenkään muun huushollissa ei voi olla tällaista.
Sitten lukee, kuulee tai muistaa toisten kokemukset.
Ei tässä yksin olla hei, kohtalotovereita on muitakin. (Katso nyt vaikka tämä )
Sitten naurattaa.
Jo viiden minuutin aika saattaa kullata ne muistot.
Se on elämää.

Rakastan tätä sekopäistä perhettäni.
Esiteinin ikää lähestyvää tytärtä, uhmaikäistä kolmevuotiasta ja kaksikuukautista ihmisen alkua.
Kaikilla oma kehitysvaiheensa menossa ja minä tässä kapellimestarina.
Ei ole lapsillakaan aina helppoa, sanokaa mun sanoneen.

Ja vaikka on kinastelua, kiukkua ja älämölöä, niin vastapainona on haleja, pusuja ja kehuja.
Päivän päätteksi olen aina kiitollinen siitä, että juuri he ovat minun lapsiani ja kerron sen myös heille.
Minäkin olen kuulemma edelleen (ja kaikesta huolimatta) maailman paras äiti.
Äitikulta.
On tää vaan niin kamalan ihanaa.


Terveisin,
"ehkä vähän väsynyt"-Äitikulta

Pala kakkua

Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan...
Sillä alkoi aamumme tänään.
Tai ei se sillä oikeasti alkanut.
HALUAISIN sanoa, että se alkoi idyllisesti sänkyyn tuodulla aamiaisella onnittelulauluineen,
ja että siihen sisältyi nuo kuvan kakkupalat.
Mutta eihän se nyt ihan niin mennyt. 

Suunnitelmanahan oli herätä aamulla aikaisin, paistaa sämpylät valmiiksi ja asetella kakkua kynttilöineen kauniisti lautaselle.
Sitten herättää tyttäremme, jonka 9-vuotissyntymäpäivä tänään on ja laulaa onnittelulaulu.
Sen jälkeen kauniisti paketoitu lahjapaketti kas näin, ja sen jälkeen se aamiainen vuoteessa.
Tadaa!
Ei voi olla niin vaikeeta.
Eipä niin.

Oikeasti aamu alkoi mieheni soittaessa herättääkseen minut.
Tunnin liian aikaisin...
Nukahdin uudestaan enkä todellakaan enää herännyt herätyskellon soittoon.
Siinä vaiheessa kun oikeasti heräsin mieheni soittaessa uudestaan,
oli kello jo sen verran, että "hyvin suunniteltu=puoliksi tehty"-hokemakaan ei enää toiminut.

No se aamu meni sitten kutakuinkin näin:
Ylös--> mikä maa, mikä valuutta...mikä päivä?...--> mikä päivä..?--> SE PÄIVÄ!!!
--> uuni päälle, kakut lautaselle (unohdin kynttilät)--> herättämään (mutta ennen kuin ehdin alakertaan, tajusin ettei sämpylät paistu ellei niitä laita uuniin..)
--> sämpylät uuniin (tässä vaiheessa olin laskenut kakkulautasen tuohon pöydälle. Juu, juuri tuohon pöydälle mistä valokuva on...)
--> alakertaan --> herätys! Herätyyyyyys! HERÄTYYYYYS!!! ---> Paljon onnea vaan...
(kunnes mieheni, jonka kanssa olin koko tämän ajan puhelimessa sanoi
"laita se kaiutin päälle.."
--> yks ilmainen uusinta...Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan...
--> tässä vaiheessa vanhempi poikamme kömpi omasta kammiostaan ja halusi päästä mukaan laulamaan
--> jaaa, lähtee taas...Paljon onnea vaan, paljon onnea vaan... --> "Herääkö se?", kysyy mieheni puhelimessa.
Johon vastaan, että eipä tuo juuri korvaansa lotkauta..
--> ja laulu jatkuu... --> tyttäremme herää, on iloinen (halleluja!) ja kiittää laulusta
--> siinä vaiheessa tajuan, että minulla ei ole sämpylöitä eikä liioin sitä kakkuakaan.
Lahjakin on annettu jo sunnuntaina (koska mieheni ei pystynyt pitämään yllätystä tiistaihin saakka...) ja kello on niin paljon,
että jos ei hippulat vingu just eikä melkeen, niin seuraavaksi tyttäremme myöhästyy koulusta.

Lopulta laitoin aamiaissämpylän evääksi bussimatkalle.
Ne muutamat minuutit jotka ennen bussiin kiiruhtamista jäljelle jäivät, käytimme joulukalentereiden tuhoamiseen ja synttärihaleihin.
Ei ehkä niin idyllistä, mutta olkoon menneeksi.

Yhdeksän vuotta sitten, joulukuun ensimmäisen päivänä, katselin ulos sairaalan ikkunasta.
Ikkunalaudalla loisti kynttelikkö ja maassa oli hitunen lunta.
Ihmiset kiiruhtivat töihin ja muihin menoihinsa, mutta minulla ei ollut kiire mihinkään.
Mietin mielessäni, että niillä ihmisillä ei ollut hajuakaan siitä, että minun elämäni oli juuri muuttunut lopullisesti.
Joulukalenterin ensimmäisestä luukusta oli tullut kauan kaivattu lahja.
Sylissäni oli nimittäin pieni käärö.
Tyttö, joka alusta asti tuijotti minua merkitsevästi.
Aivan kuin hänellä olisi ollut jotain tärkeää sanottavaa.

Minä uskon, että näinä vuosina olen ymmärtänyt mitä sanottavaa sinulla äidillesi oli.
Sinä olet minun peilini.
Näen sinussa itseni.
Aika ajoin en pidä näkemästäni, mutta ymmärrän nyt joitain asioita huomattavasti paremmin.
Minun tehtäväni on kasvattaa sinua.
Mutta sinä olet opettanut minulle niin paljon, että välillä joudun myöntämään itselleni,
että olet oikeasti jo nyt niin paljon viisaampi kuin mitä minä tulen ikinä olemaan.
Älä anna kenenkään kitkeä sinusta sitä puolta mikä minussakin joskus oli, mutta minkä olen elämän kyynisessä menossa osin kadottanut. 
Maailma tarvitsee myös tuollaisia tyyppejä kuin sinä olet, sillä muutoin tämä olisi astetta ikävämpi paikka elää.

Ensi vuonna saan toivottavasti järjestettyä sinulle synttäriaamiaisen vuoteeseen.
Suunnittelen sen taas valmiiksi.
Toivottavasti saan sen myös toteutettua.
Mutta anna anteeksi, jos se ei silloinkaan onnistu.
Ei tämä vanhempana olokaan ole meinaan aina ihan pala kakkua.

Hyvää syntymäpäivää hönövatti! <3

Terveisin,
Äitikulta

Täsä mä olen!

Viikko mittarissa, minuutilleen. 

Tai meni se nyt jo tunnilla ohi, äidillä kun tuppaa tekemiset välillä kestämään.
Minä nukuin ja äiti kirjoitti tätä silloin kun olin minuutilleen viikon vanha.
Vanha!
Haahahaa. Mää mikkää vanha ole. Nii piänki viäl.
Mutta viikon verran elämää nähny.
Siinä oppii jo paljon.

Ensin oli se synnytys.
Siinä ei kuulemma kauaa nokka tuhissut, mutta se on oikeastaan jo ihan toinen tarina.
Palataan siihen myöhemmin.
Sairaala tuli ainakin nähtyä.
Ei oo meidän paikka sitten YH-TÄÄN.

Nyt ollaan jo tovi oltu kotona.
Kiva koti, ei siinä mitään.
Täällä on vaan ilmeisesti totuttu aika railakkaaseen elämään, sillä hiljaisuutta ei kestä yleensä kuin hetken.
Yöllä.
Nyt on rauhallista kun olen äidin kanssa kahdestaan.
Vielä hetken...

Niin..kohta tulee ne kaks.
Ne on kuulemma mun sisarukset. Isompi tyttö ja sitä pienempi poika.
Onhan ne kivoja, silittelee kovin ja haluaa ottaa syliin.
Sitten ne taistelee keskenään, sen jälkeen äidin kanssa, ja lopuksi ne halaa.
Sisko tanssii ja laulaa paljon, se kuulostaa kivalta.
Ja veli yrittää pysyä mukana...

Minulla on täällä kyllä hyvät oltavat.
Lämmin ja rakastettu olo.
Olen kuulemma "niiiiiin ihana" ja "hirveän söpö".
Sanovat, että minulla on isin nenä.
Mutta kyllä minulla mielestäni ihan oma nenä on. Olen sitä pienillä sormillani kokeillutkin.

Olen jo katsellut hieman ympärilleni.
Enhän minä nyt paljoa vielä näe.
Yleensä kun avaan silmäni, niin joku tuijottaa minua.
Minä sitten tuijotan takaisin.
Äidin mielestä myös hymyilen useasti.
En tohdi kertoa, että oikeasti minulla vain kiertää vatsassa...
On paljon kivempi kuulla kun äiti nauraa onnellisesti ja sanoo, että minä olen nyt meidän perheen pienin kulta.

Eilen illalla äiti syötti minua ennen kuin menimme nukkumaan.
Isoveljeni (ei hänkään kyllä vielä kovin iso ole) tuli samalla halaamaan äitiä ja sanoi: "Tää on parasta just nyt."
Äidiltä pääsi kyynel.
Minustakin se oli juuri sopivasti sanottu.


Terveisin,
 "Elvis"